22.11.2016

Vierekkäin ja vieripäätä

Pieni lapsi on usein tarkka siitä, kuka istuu hänen vieressään ruokapöydässä. Viereiselle tuolille pääsee yleensä kaikista tutuin ja turvallisin henkilö.

Kuin itse olin pieni, minulle ei riittänyt, että sain päättää kuka istui viereeni. Myös sillä oli merkitystä kuka istui minua vastapäätä ja minua vieripäätä. Jälkimmäisellä ilmansuunnalla viittasin siis minua vastapäätä istuvan ihmisen vieressä oleviin henkilöihin – pöytäseuraan jotka istuvat minua vieripäätä. Se on kai sanomattakin selvää, että olen perheemme esikoinen. Nuorempien sisarusteni ja serkusten järjestämät tuolileikit saivat suvun aikuisilta laimeamman vastaanoton. Jotkut heistä tekivät myöhemmin aivan periaatepäätöksen, että paikkoja ei kertakaikkisesti vaihdeta enää sen jälkeen, kun kerran ollaan istuttu pöytään.

Aikaisempi innostukseni istumajärjestyksiä kohtaan on viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana muuttunut yleisemmäksi kiinnostukseksi erilaisista tavoista olla yhdessä muiden kanssa. Nykyään mietin näitä kysymyksiä erityisesti matkailun kontekstissa, jossa mahdollistuvat uudet kohtaamiset ja vaihtoehtoiset tavat voida hyvin omassa sekä muiden seurassa. Lomamatkoihin liitetään usein odotus siitä, miten matkalla voimme saavuttaa arjesta poikkeavia yhdessäolon muotoja muiden ihmisten kanssa. Jos matkalta toivoo ennen kaikkea yksinoloa, matkailija ei todennäköisesti tarkoituksella hae kontakteja paikallisten tai muiden matkailijoiden kanssa. Pariskunta taas voi varata matkan siinä toivossa, että matka edistäisi heidän parisuhteensa laatua ja yhteistä hyvinvointia.

Olipa toiveenamme seikkailu, hiljentyminen, tietoisuuden lisääminen, asioiden selvittäminen tai rentoutuminen, ei ole yhdentekevää, miten olemme suhteessa muihin. Se miten olemme yhdessä muiden kanssa, vaikuttaa kokemukseemme hyvästä olosta. Erityisesti rauhallisuuden, läsnäolon ja hiljaisuuden kokeminen on erilaista riippuen siitä, miten olemme yhdessä. Toisen ihmisen kasvot kutsuvat meitä dialogiin. Ja katsoessamme toista silmiin, kutsumme hänet kommunikoimaan kanssamme. Siksi hiljaa oleminen kasvokkain on monelle meistä intensiivinen, ja jopa pulssia kohottava kokemus. Jo tällaisten tilanteiden seuraaminen sivusta saa usein kylmät väreet aikaan.

Näkisin, että hidastaminen ja rauhoittuminen on helpompaa silloin kun emme ole suorassa katsekontaktissa toisten kanssa. Matkan taittaminen peräkkäin luo hyvät puitteet hitaammalle ja hiljaisemmalle olemiselle yhdessä. Tällaista yhdessäoloa voi kokeilla lähtemällä kanootti- tai patikointiretkelle, tai kulkemalla yhdessä kapeaa metsäpolkua. Metsäpolun yhtyessä soratiehen hakeudumme kävelemään toisen viereen, jolloin toiselle tekee mieli kertoa polulla syntyneestä tietoisuudesta. Myös kahdenkeskisillä automatkoilla, ollaan yhdessä vierekkäin katse suunnattuna eteenpäin.

Kun istumme vierekkäin etupenkillä, toisen ja hiljaisuuden kuunteleminen on usein rauhallista ja avointa. Samanlainen vierekkäin yhdessä olemisen muoto tapahtuu saunan lämmössä. Saunan lauteille vierekkäin istuminen on upea mahdollisuus olla rauhassa yhdessä toisten kanssa.

Tällaista erilaisista olemisen tavoista ammentavaa matkailua voi harrastaa myös tutuissa ympäristöissä. Yhteisen olemisen lomakohteeksi voi valikoitua vaikka juuri saunan lauteet tai läheisen metsän polku. Paikka jossa mieli pääsee rauhallisiin lomatunnelmiin.

Joonas Rinta-Kanto Fok_it 3.10.2016 http://nyt.fi/fokit/s1306077532786
  
Matkalta palaavilta kysytään usein, että ’Mitä te teitte lomalla?’. Tämä kysymys sisältää olemisen sijaan oletuksen lomaan kuuluvasta toiminnasta. Silloin vastaaja joutuu puolustelemaan loma-aktiviteettien vähyyttä tai loman harmittavaa lyhyyttä. Mitä jos kysymys kuuluisikin niin, että ’Miten olitte lomalla?’, jolloin yksi vastaus voisi olla ’Rauhassa’ tai ’Yhdessä’. Tai mitä jos itse lomakohde olisi hidastaminen? Silloin voisi käydä Elämäntaito-Etanan tavoin välillä lomalla Hitaalla.

Kysymys on, miten sinne Elämäntaito-Etanan Hitaalle voikaan päästä. Voiko sinne matkustaa hitaasti yhdessä? Mistä tiedän olemmeko yhä Kiireessä, vai olemmeko jo Hitaalla? Voinko mennä itse edeltä, ja toiset tulevat perästä – jos ehtivät? Entä minkälainen matkaseura ja matkapelit vievät varmimmin Hitaalle? Teenkö mielen matkaa kaikkein mieluiten toisen vieressä, takana vai häntä vastapäätä? Tai ehkä vain melko vähäisessä kontaktissa, vieripäätä?

Emily Höckert
https://www.ulapland.fi/FI/Kotisivut/Hitaan-ajattelun-matkustavat-laboratoriot



1.11.2016

Kohtaamisia

Kuluneen kuukauden aikana olen ollut osallisena kohtaamisissa, joissa on ollut kyse jonkin yllättävän käänteen ilmaantumisesta tilanteeseen. Olen odottanut yhtä ja saanutkin toista, ja ollut hämmentyneen onnellinen.

Viime viikolla olin teellä brittiläisessä kodissa, jossa rouva keskusteli hämähäkkien ja kalojen kanssa. Ruku, hän joka puhuu luontokappaleille, on liki kahdeksankymppinen Oxfordin käynyt kielitieteilijä, joten eläinkunnan kanssa keskustelu ei tuota tuolla taustalla minkäänlaisia vaikeuksia. Ihmisillä on taipumus puhua monia kieliä. Ruku on taustaltaan intialainen eläinlääkärin tytär, joka on elänyt koko aikuisikänsä Englannissa. Hän on matkustanut paljon, käynyt myös Suomessa Viittakiven opistolla 60-luvulla. Viittakivi taas syntyi Lapin jälleenrakennuksen aikaan järjestettyjen työleirien innoittamana.

Mitä tekemistä intialaisella kielitieteilijällä, hämähäkeillä, kaloilla ja Viittakiven opistolla on Hitaan ajattelun matkustavien laboratorioiden kanssa? Rukun kertoessa kohtaamisistaan mitä kummallisimpien eläinten kanssa, ajattelin että juuri tästä Hitaan ajattelun laboratoriossa on kyse: kohdata ennalta odottamaton, asettua kuuntelemaan ja kommunikoimaan ilman yhteistä ennalta sovittua kieltä; antaa kielen syntyä kohtaamisessa ja läsnäolossa.

Viittakiven opisto oli setlementtiliiton ylläpitämä kansainvälinen kansankorkeakoulu, joka perustettiin 1950-luvun alkupuolella. Ihmisillä oli tarve rakentaa yhteisöllisiä paikkoja, joissa oli tilaa kasvaa ja kohdata niin itsensä kuin lähimmäisensäkin. Viittakivessä on moni viettänyt lomaa työleirillä, opiskelujen parissa, jooga-kursseilla, hiljaisissa retriiteissä. Ihmisillä oli tarve myös rakentaa rauhaa toisen maailmansodan jälkeen. Ja tästä pääsen toisenlaisiin kohtaamisiin. Olen saanut vierailla Kitinkannuksessa, alun perin sotiemme veteraaneille tarkoitetussa kuntoutuskeskuksessa useampaan otteeseen kesän ja alkusyksyn aikana. Kitinkannuksessa ei keskusteltu hyönteisten kanssa, mutta oltiin tekemisissä sekä luonnonmateriaalien että perinteisten maalausmateriaalien kanssa. Kommunikointi tapahtui taiteen välityksellä, aistien kautta. Järjestimme työpajoja sekä asiakkaille ja heidän omaisilleen että henkilökunnalle.

Jäkälän ja sammaleen seasta olisi voinut kurkistaa hämähäkki. Lyhytkin hetki, jolloin on mahdollista siirtyä tutusta ja turvallisesta pois, voi antaa sysäyksen johonkin uuteen. Henkilökunnan maalauspajassa tutkittiin taiteen kautta omaa tilaa ja toisen tilaan astumista. Konkreettisesti se tapahtui maalauspohjien kierrättämisellä siten, että jokainen osallistuja maalasi jokaista maalauspohjaa. Syntyi jotakin yhteistä, vaikka kaikista teoksista tuli keskenään erilaisia.

Taiteen kautta puhuminen on vähän samanlaista kuin keskustelu kalojen kanssa. Täytyy keksiä uusi kieli, ymmärtää sanojen ulottumattomissa oleva ja vakuuttua siitä, että jotakin on tapahtunut, on kohdattu. 

Jaana Erkkilä-Hill